Maria Ohisalo Köyhyyden torjunta on politiikan tärkein tehtävä!

Myös muukalaisilla keskuudessamme on ihmisarvo

(Julkaistu lyhennettynä yhteiskirjoituksena Itä-Suomen yliopiston professorin Juho Saaren kanssa Helsingin Sanomissa 29.4.)

 

Kelan tutkija Markku Laatu kirjoitti 26.4.2014 Helsingin Sanomissa painavaa asiaa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten kohtelusta nyky-yhteiskunnassamme. Laatu uskalsi sanoa ääneen sen, että työ ei ole itseisarvo ja että se yksinään ei määrittele ihmisen arvoa. Suomalainen kasvua ja työllisyyttä yli muiden tavoitteiden priorisoiva politiikka on jättänyt tiettyjä ihmisryhmiä sivuun oikeaksi katsotusta kehityksestä. Sama poispudottanut politiikka tähtää muun muassa osallistavan sosiaaliturvan kautta luomaan silpputyötä vaikeasti työllistyville ryhmille.

 

Kuten Laatukin kirjoituksessaan vihjasi, heikoimmassa asemassa olevat näyttäytyvät kuitenkin julkiselle vallalle lähinnä etäisinä muukalaisina, toimenpiteiden kohteina, ”niinä”, toisina, joiden aktivoimisessa työ korjaa kaikki ongelmat. Myös muukalaisilla on ihmisarvo, joka on luovuttamaton. Suomen perustuslaki turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden, jota julkisen vallan tulisi suojella ja kunnioittaa.

 

Viime kädessä ihmisen arvo yhteiskunnassa määrittyy siitä, kuinka hän kohtaa muukalaisia ja lähimmäisiään, pitää huolta ympäristöstään ja on osallisena yhteiskuntaan ja ylipäätään on. Suomalaisista 68 % ei koe, että olisimme kansana enää ”samassa veneessä”. Samalla hyvinvointivaltion pohja vuotaa: leipäjonot eivät ole kadonneet ja syrjäytyminen terminä on hallinnut sosiaalipoliittisia juhlapuheita jo pitkään.

 

Entä, jos uudistaisimmekin yhteiskuntaamme myös leipäjonolaisten, mielenterveyskuntoutujien, pitkäaikaisasunnottomien ja oikeuspsykiatrian potilaiden asemaa parantamalla? Uskaltaisimmeko myöntää, että kaikkien mahdollisuudet työhön eivät ole yhtäläiset ja että myös työn ulkopuolella olevilla on paikka tässä yhteisessä yhteiskunnassamme? Pääsisimmekö paremmin takaisin samaan veneeseen?

 

Sosiaalinen etäisyys eri väestöryhmien välillä luo tilanteen, jossa suurelle suomalaisten hyvinvoivalle enemmistölle leipäjonoissa seisovat näyttäytyvät muukalaisina. Toisin kuin esimerkiksi klassikkososiologi Georg Simmel luonnehtii kulkureita, jonolaiset ovat muukalaisia, jotka tulivat eilen, ovat keskuudessamme tänään, eivätkä lähde huomennakaan. Huomennakin ruokaa jaetaan kaatopaikalle heittämisen sijaan yli 22 000 ihmiselle ympäri maatamme.

 

Leipäjono on yksi niitä paikkoja, jonne pudotaan perusturvan verkkojen läpi, ja josta on myös vaikea irtautua. Simmeliläisittäin leipäjonolaisista tulee jossain määrin leipäjonojen tilallisen maailman vankeja, kerran sinne päätyminen voi vähitellen muodostaa ruoanhakemisesta tavan. Köyhyyden pitkittyessä tapa vahvistuu ja esimerkiksi leipäjonoissa koettu sosiaalinen vuorovaikutus, avun mahdollistama pieni jousto talouteen ja ruoka-avun säännöllisyys arkea jaksottavana toimintana saattavat pitää leipäjonoyhteisössä pidempäänkin.

 

Koska kaupat jakavat ylijäämäruokaa enenevissä määrin hyväntekeväisyyteen, koska ruoka-avusta on muodostunut tietynlainen sosiaalinen ja sosiaalisesti hyväksytty käytäntö ja koska leipäjonot eivät osoita häviämisen merkkejä, pitääkin kysyä, voisiko ruoka-apua ajatella täysin uudestaan, irti stigmasta ja häpeästä: laajempi ja resurssitehokkaampi ruoka-aputoimijoiden välinen yhteistyö, sosiaalityö ja muu julkisen sektorin apu ruoka-avun yhteyteen tuotuna saattaisivat olla ratkaisuja tuplaongelmaan, ruokaköyhyyden ja ruokahävikin torjuntaan. Stigman karsimisen ohella toivottavasti lisääntyisi myös ihmisarvon kunnioitus. Myös apua tarvitsevalla on ihmisarvonsa, jota ei luoda vain työllä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Kansana emme ole samassa veneessä, sillä kansaa ei ole olemassakaan. Olemme parantuneet siitä harhasta. Se harha tosin tuotti tulosta, mutta ongelma on se, että se mikä on nähty, ei voi tulla näkemättömäksi; Taikatemppu menettää viehätyksensä jos tietää kuinka se tehdään. '

Siinä sivussa kerta toisensa jälkeen todistetaan, kuinka totuuskin on rahalla ostettavissa ja että sinunkin arvosi on todellisuudessa mitattavissa rahassa, olivat puheet miten kauniita tahansa ja luki jonkun yhdistyksen julistuksessa mitä tahansa. Todellisuus määrittää sen niin, se määrittää, mikä faktuaalisesti tapahtuu, julisti sen kyljessä mitä tahansa.

Me olemme kuluttajia, joille arvo on rahaa ja joiden merkitys on rahassa. Se on tämä maailma, jossa elämme. Niin kauan kuin se on niin, myös arvokeskusteluissamme esiintyvät käsitteet ovat kiertoilmaisuja rahalle.

On typeryyttä edes ajatella asian muuttuvan niin kauan kuin meininki on tämä. Tai pahuutta. Pahuutta siis siinä tapauksessa että saarnaa muutosta vain harhauttaakseen, tietäen ettei mikään kuitenkaan muutu.

Mutta se Suomi, mitä näissä haikaillaan meni hyvineen ja pahoinen siinä kohtaa, kun muutuimme länsimaiseksi kulutusyhteiskunnaksi. Nyt emme määritä enää itseämme, vaan meidät määritetään mainostoimistoissa jossakin. Ruokamme, pukeutumisemme, viihteemme, totuutemme. Kaikki.

Ei kyse ole siitä, että ruokajonolaiset ovat muukalaisia. Että vähäosaiset ovat muukalaisia. Me kaikki olemme muukalaisia. Pidämme yhtä tasan niin kauan kuin keskellä on keko rahaa. Jopa perheenjäsenet ovat toisilleen vieraita. Se on hinta tästä elämänmuodosta.

Jos et ole tarkkana sinulle myydään ja jos et varo, sinut myydään.

Ja miten se tapahtuu? Vetoamalla sinun primitiivisiin tarpeisiisi. Turvallisuushakuisuuteen, pelkoihin, ahneuteen, nälkään, janoon, valtaan, seksiin. Myötätuntoosi.

Toimituksen poiminnat